lauantai, 2. heinäkuu 2011

Lepoa!

Nyt kyllä täytyy sanoa, että HUH HUH! On kesä ja kärpäset. Asuntokaupat ja muutto. Häät ja kaasoilut. Terveys ja näytteenotot. Vihdoinkin on kaikki pikkuiset irtopalaset loksahtaneet omille paikoilleen pitkällisen kokoamisen jälkeen. Eihän tuohon oikeastaan mennytkään kuin puolisen vuotta. Mutta nyt sitten tilanne helpottuu ja pääsee taas elämään "normaalia tylsää elämää". =) 

Minulla on ollut tämän vuoden ajan pieniä ongelmia terveyteni kanssa. Mutta nyt alkaa lukuisten kokeiden ja tutkimuksien jälkeen saada selvyyttä tilanteeseeni. Vaikka olemme kahlanneet lukuisia vaihtoehtoja läpi (kun syöpäriski oli raksattu yli päästin syvän huokauksen) näyttää siltä, että jälleen kerran naisen elimistö on entistäkin mystisempi. Se tekee asioita "jotka sinun tapauksessasi nyt vaan kuuluvat kehosi toimintaan" eivätkä ole lainkaan vaarallisia kokonaiskuvassa. Joten jälleen kerran olen piirun verran uniikimpi yksilö! JEI! Tässä sivussa myös sairaalakamoni on hieman helpottanut, sen verran paljon tuolla naistenpolilla ja näytteiden otossa on tullut ravattua. Altista itsesi, niin ne pelot hälvenevät!!! =)

Onneksi ei ole kauheasti ollut aikaa stressata tuota terveys-juttua, koska rakkaan ystäväni häät olivat kesäkuun alussa. Olin siellä kampaaja-kaaso-seremoniamestari ja täyttääkseni kaikki tehtäväni juhlissa, vaati se hieman ennakoivaa esitoimintaa. Täytyy tunnustaa, että nyt ymmärrän todella hyvin toista ystävääni, joka oli noin vuosi sitten kaasona ja stressasi silloisia häitä. NOW I KNOW WHY! On siinä kuitenkin oma jännityksensa, kuinka osaa viedä kaiken kunnialla läpi. Varsinkin kun koko päivän läpivienti on sinun harteillasi. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna, se on hemmetin mielenkiintoista puuhaa!!! Olen oikeastaan aikamoinen kontrollifriikki. Erään testinkin mukaan olen " Mini Hitler". Jos joku asia sovitaan menemään jollain tietyllä tavalla, niin hitto vie, se tehdään niin eikä mitenkään muulla tavalla. Tilanteen ollessa päällänsä ei enää aleta säätämään mitään. Joten koska olin sopinut morsiusparin kanssa päivän kulun, oli itseasiassa aika helppoa viedä se läpi. Minulla oli kyllä aivan mahtava ja auttavainen bestman apunani, joka teki päivästä (ainakin minulle) todella paljon helpomman (ja opin myös tuona päivänä delegoimisen kauniin taidon!). Nyt ajateltuna koko se stressaaminen johtui vain yksinkertaisesti siitä, etten halunnut tuottaa pettymystä rakkaille ihmisille, hääparille. 

Pientä stressiä (tai no, aika isoakin stressiä) aiheutti myös minun oman kodin hankinta, josta olenkin jo aikaisemmin maininnutkin. Kauppakirjat on siis kirjoitettu, pankissa sovittu asiat ja mikä suurinta; muutto on tehty! Huonekalut ovat paikoillaan uudessa kodissani ja kaapit ovat aika hyvin täyttyneet vanhoista tavaroista. Näin sivuhuomiona täytyy kertoa, että hitto miten paljon sitä tavaraa olikaan! Heitin todella paljon pois ja silti sitä tuntuu edelleen olevan aivan liikaa. Miten ihmeessä sitä onkaan mahtunut kaiken tämän tavaran kanssa siihen pieneen yksiöön? Puolet isompi  kaksio kun tuntuu tulevan aika täyteen vanhoista esineistä... Mutta toisaalta parempi niin. Eipähän tarvitse sännätä ensimäisenä ostamaan uusia huonekaluja ja astioita, kuten monet ensikodin ostajat. Minun tarvitsi vain levittäytyä.... =) 

Nyt voin todeta, että kaikki säätäminen ja kiire on vihdoin ohitse. Eilen alkoi kahden viikon loma ja ainakin tämän päiväisen sään mukaan se tulee olemaan oikein rento ja rauhallinen (ilman ollessa +30 astetta ei yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään älyllistä, saatikka fyysistä). Elokuvia, uimista ja jäätelöä, siitä on kesäloma tehty. =) 

Huippua! 

perjantai, 20. toukokuu 2011

Lapsellisuutta, hiljaisuutta ja teräviä kieliä

Meillä oli tässä töissä taannoin palaveri, jonne jokaisen piti tehdä pienimuotoinen kotitehtävä. "Anna niin positiivista palautetta, sekä kerro jokin kehitettävä ominaisuus jokaisesta työkaveristasi". Tällä tehtävällä oli tarkoitus tarkastella jokaista työntekijää kollegan silmin. Saanen sanoa, että tällainen tehtävä on erittäin vaarallinen kun kysymyksessä on 17 naista ja saanen vielä tarkentaa, näistä 17:stä yli puolet on aika isolla persoonalla varustettuja. Rakentavaa palautetta on aina mielenkiintoista saada, mutta silti sitä aina miettii miksi juuri tämä henkilö on minusta tätä mieltä. Varsinkin negatiivinen kritiikki saattaa saada tunteet kuohumaan. Siksi tämä kysely tehtiinkin anonyymisti. Jokainen täytti paperit ja antoi ne esimiehellemme, joka kävi vastaukset läpi ja teki koosteen tuloksista, jotka me sitten näimme palaverissa.

Itse olen toisinaan suhteellisen kriittinen itseäni kohtaan ja varsinkin työtäni kohtaan olen viittä vaille perfektionisti. Pyrin tekemään mahdollisimman täydellistä jälkeä. Olen joka päivä kymmenien ihmisten kanssa tekemisissä ja pyrin tarjoamaan jokaiselle asiakkaalle mahdollisimman laadukasta palvelua. Tämä siksi, etten halua veistä kaulalleni vihaiselta asiakkaalta, joka jälkeen päin tulee valittamaan, että tekemäni väri on väärän sävyinen tai leikkaus on päin persettä... Oletettavasti työkaverinikin tykkäävät minun työni jäljestä ja tavastani työskennellä, koska ainoa siihen liittyvä kehittämiskehoitus koski minun pikkutarkkuuttani. Sipistelyä voisi kuulemma jättää hieman vähemmälle. =) Se kyllä vie hieman lisää aikaa, mutta jos asiakas ei tule sen viimeisen sipistelyn takia valittamaan paskasta työstä, niin taidan vielä jatkaa sipistelyä.... =) 

Eniten kehittämis kehoituksia minulle tuli koskien minun luonnettani. Tämä sinällään oli aika mielenkiintoista, koska kysely koski työskentelyä eikä niinkään luonteenpiirteitä. Mutta toisaalta, pitäisi olla myös tyytyväinen, että työkaverini ovat tyytyväisiä työhöni ja ainoat kommentoitavat kritiikit koskevat minun persoonallisuuttani. =) Joten en suinkaan ole täydellinen (vaikka siihen pyrinkin valitettavan usein). Yhden kommentin mukaan olen lapsellinen. Jonkun ihmeellisen aivohäiriön takia minulla joskus lähtee hieman lapasesta jutut. Pilke silmäkulmassa saatan toisinaan puhua mitä sattuu ja mieleeni juolahtaa mitä omituisempia tarinoita, joten kyllä, olen lapsellinen. Mutta hei, kuka ihan oikeasti on koko ajan jalat maassa oleva aikuinen? Hurttia huumoria sitä olla pitää! =) 

Yksi ehkä isoimmista luonteeni särmistä on, että jos olen oikein vittuuntunut, niin en puhu. Vihaisena ollessani voin päästää suustani mitä suurimpia sammakoita, joten olen vuosien varrella oppinut olemaan hiljaa silloin kun pitää. Tämä tietysti poikkeaa minun "normaalista" luonteestani, joka on enemmän ja vähemmän puhelias... Mutta hiljaisuus ei näemmä ole aina kultaa. Tällä hiljaisuudella (jota en ole asiakkaiden kanssa, koska heidän kanssaan saan muuta ajateltavaa ja unohdan olevani huonolla tuulella) aiheutan takahuoneessa toisille pahaa mieltä ja vien heidän hyvää fiilistään. Olen syvästi pahoilla tästä, mutta olen silti edelleen sitä mieltä, että mieluummin hiljaisuus kuin salaisen sanallisen arkun avautuminen. Näin ihmissuhteet pysyy paremmin kasassa. 

Vaikka olenkin jo oppinut hillitsemään verbaalista antiani, niin silti se toisinaan on hieman liiankin pulppuava. Valitettavasti olen saanut sanallisen piikittelyn jalon taidon. Tai kyllä sitä ihan rehelliseksi vittuiluksikin voi kutsua. Omalta osaltani tämä yleensä on huumorimielessä sanottua, mutta kaikki ei tietenkään sitä voi aina ymmärtää. Varsinkin jos on hieman rauhallisempi persoona, joka ei ole tottunut tällaiseen, voi minun latelemani elämän totuudet ja "kenttä vittuilut" tuntua ahdistavilta ja jopa loukkaavilta. Ja tietysti napakampi äänensävykään ei ole avuksi... Olikin mielenkiintoista huomata, että rauhallisimpia luonteita haluttiin tulevan enemmän esiin ja olevan napakampia ja isommalla persoonalla varustettuja toivottiin olemaan hieman tasaisempia, hillitympiä.

Mutta kukaan meistä ei ole täydellinen, jokaisessa meissä on omat kulumavikansa. Mielestäni on kuitenkin vain hyvä, että meitä on niin monenlaisia persoonallisuuksia. On niitä neutraaleja, joista ei keksi mitään hyvää, kuin kehittämiskohteitakaan. On myös niitä, joista tulee heti mieleen positiiviset piirteet ja myös niitä, joista ensimmäisenä tietää niiden kehittämmiskohteet. Täytyy kuitenkin myöntää, että on aina rankkaa olla arvosteltavana, olipa se kuinka rakentavaa tahansa ja  on rankkaa saada kritiikkiä omasta persoonallisuudestaan. Mutta tämäkin kokemus täytyy ottaa positiivisena kehittymishetkenä. On hyvä hetki pysähtyä paikalleen ja tarkastella itseään jokaiselta kantilta. On joitakin asioita, joista en aijo kokonaan luopua, kuten työni pikkutarkkuus, mutta voin pyrkiä olemaan tasapainoisempi vittuuntuneena, sekä hillitä piikittelyä. En missään nimessä halua, että levitän huonoaoloa ympäristööni!

Hymyilemisiin! 

keskiviikko, 20. huhtikuu 2011

Kuukausi elämästäni

Joskus elämä voi tehdä tepposia pienelle ihmiselle. Ennen niin seesteinen elämä voi kerralla muuttua nopeatempoiseksi ja toisinaan jopa kaaosmaiseksi. Uusia tilanteita, uusia tehtäviä. Sopeudu, muunnu, pysy silti tilanteen herrana. Koeta selviytyä.

Vähän reilu kuukausi sitten sain tietää, että minulta on mennossa asunto alta. Olen asunut samassa asunnossa noin 7.5 vuotta. Aluksi se oli vain opiskelija kämppä. Kutsuinkin sitä aina kämpäksi. "Olen menossa kämpille." "Lähetään kämpille." Ajan myötä tuo sana on muuttunut kodiksi. Muutin tähän asuntoon suoraan lapsuuden kodistani ollessani 19 vuotias. Lapsuuden koti on aina se "oikea koti", siksi varmaan menikin useampi vuosi, ennenkuin tuntui luonnolliselta kutsua 32,5 neliön kaupunki yksiötäni kodiksi. Mutta sitä se on nykyään. Minun kotini. Paljon niin hyviä kuin huonoja muistoja. Jos vain nämä seinät osaisivat puhua.... tai no, toisaalta ihan hyvä etteivät ne osaa puhua! PALJON elämäntarinoita, joita ei ole tarkoitettu kaikille korville kuultaviksi. =) Tämä huoneisto ei ole pelkkä asuintila. Se on oma yksilönsä. Sille on kehittynyt oma sielunsa. Ovet ovat aina olleet avoinna kaikille rakastamilleni ihmisille. Jos joku on tarvinnut majoitusta, olen parhaani mukaan pyrkinyt sen luotani järjestämään, jos joku on tarvinnut yösijan , koska oma koti ei ole sillä hetkellä ollut turvallinen/mieleinen, on kotini tarjonnut lämmön. Jos itse olen halunnut hautautua piloon maailman katseilta, olen saanut rauhassa käpertyä turvalliseen nurkkaan. Tämä sielu tietää mikä saa minut onnelliseksi ja mikä surulliseksi. Milloin olen viimeksi nauranut ja milloin itkenyt. Niin paljon tunteita sisältyy tähän sieluun. Mutta nyt kuitenkin joudun jättämään tämän tutun ystäväni. Minun rakkaan kumppanini.

Viimeisen kuukauden aikana olen kahlannut asuntonäytöissä, yrittänyt selviytyä pankkineuvotteluista, tehnyt laskelmia, saanut lisävastuuta töissä, muuttanut työsopimusta, käynyt työpaikkani koulutuksissa ja tietysti normaalisti töissä, auttanut ystäväni hääsuunnitteluissa, ollut lomareissulla Las Palmasissa ja käynyt lääkärin tutkimuksissa ja jatkotutkimuksissa erään terveydellisen poikkeaman takia. HUOOOH! Ja silti olen kerinnyt nukkumaan (siis jos olen nukahtanut yöllä) noin 8 tuntia yössä ja syömään jäätelöä! Mutta jokaisen myrskyn jälkeen tulee hiljainen, rauhallinen jakso. Olen löytänyt asunnon, joka on todella kaunis ja ihan minun näköiseni. Olen tehnyt siitä tarjouksen, joka hyväksyttiin. Löysin myös pankin (tai ennemminkin mahtavan pankkivirkailijan!), joka ei yrittänyt kusettaa minua heti ensimmäisenä, vaan oli heti alusta asti ymmärtäväinen ja auttavainen. Virallisen kaupantekopäivä on määrätty, jolloin myös kaikki pienet yksityiskohdat selkeytyvät.

Vaikka joudunkin hylkäämään pitkäaikaisen asumukseni, niin odotan innolla tulevaa. Uusi koti ja uudet kujeet. =) Varmasti menee oma aikansa, kunnes uusi koti alkaa tuntumaan kodilta. "Menen kämpille" - lausahdus taatusti tulee aluksi takaisin, mutta kunhan totun uuteen ympäristöön, niin "koti"-sana palaa sanavarastoon.

Kodin lämmöstä, kämpän lämpöön. Ja lopulta kotiin.

keskiviikko, 30. maaliskuu 2011

Kaikkea maan ja taivaan väliltä

Viva Las Palmas!!! Kävin pari viikkoa sitten ottamassa varaslähdön kesään. Ja Oh Boy, että oli hauskaa! Teki todella hyvää löhöillä auringossa ja kuunnella mitä meri sanoo. Talvi on ollut niin pitkä joten ripaus kesää teki todella gutaata.

Reissu ei kuitenkaan ollut pelkkää rannalla löhöilyä, vaan kyllä me kaverin kanssa käytiin myös kiertelemässä lähiympäristöä. Mm. reissu saaren korkeimpaan kylään oli erittäin mielenkiintoinen. Lämmintä oli vain 10 astetta, vettä tihkutti ja meikäläinen alkoi potea matkapahoinvointia bussimatkan viimeisellä 20 min. Kun tie tekee S-mutkaa koko ajan kierrellessään vuorien ympäristöjä, ei tunnu vatsassa kivalta! Varsinkin kun katsoo ikkunasta ulos ja näkee TODELLA SYVÄN ROTKON. Vaikken normaalisti tunnekaan korkeanpaikankammoa... kuten en myöskään matkapahoinvoi...

Mutta matka toi mukanaan myös uusia elämäntilanteita tulevaisuuteen. Sain tietää, että asunto, jossa nyt asun, menee myytäväksi (asun siis vuokralla) ja minun tulisi muuttaa siitä pois syksyyn mennessä. Joten uuden kodin etsintä has started! Se on pelottavaa (olen asunut tässä samassa huoneistossa jo 7.5 vuotta ja tämä on KOTINI), jännittävää (niin paljon hyviä vaihtoehtoja uusista kodeista ja ne pankkiasiat..) sekä ihanaa (uusi sisustus!!!). Olen myös päättänyt vihdoinkin ruveta aikuiseksi ja OSTAA uuden kodin itselleni. Pienenä ajattelin, että silloin olen aikuinen, kun minulla on paljon lainaa pankista. Nyt se taitaa sitten toteutua, minusta tulee aikuinen!!! =)

Joten elämme jännittäviä aikoja ...

keskiviikko, 9. maaliskuu 2011

Ei otsikkoa

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka luottamus voi mennä rikki pienenkin asian takia. Jos olet tuntenut jonkun todella pitkän aikaa ja hänestä on tullut luottoystävä/rakastettu, niin silloin kestää paljon paremmin toisen oikut, mutta jos joku vähemmän sydäntä lähellä oleva ihminen horjuttaa luottamussuhdetta, niin tätä tilannetta on aina vaikeampi saada korjatuksi. Aina tietysti menee oma aikansa, ennen kuin voi sanoa luottavansa johon kuhun, mutta luottamisen takaisin saaminen se vasta viekin aikaa! Jostain kumman syystä ihminen muistaa aina paremmin ne huonot hetket kuin hyvät. Tämän takia varmaankin luottamissuhteen takaisin eheyttäminen onkin niin vaikeaa. Sitä on voinut jo antaa koko tilannetta horjuttaneen tapahtuman anteeksi, muttei kuitenkaan ole unohtanut. Huonot muistot jarruttavat tilanteen lopullista raukeamista.

Mitä sitten tulisi tehdä, jotta luottamus syntyisi jälleen? Toimiiko "aika parantaa haavat"- lause tässäkin tilanteessa? Ehkäpä.... Kun pöly on laskeutunut ja aikaa mennyt, sitä osaa katsoa tilannetta hieman paremmin, järkevämmin. Oliko tilanne oikeasti niin paha? Tuliko ylireagoitua? Jos luottamuspulan syynä on jokin konkreettinen syy, niin voisiko asian selvittää puhumalla tai yrittää purkaa tilanne jollain toisella tavalla? Vaikka se kuulostaakin kuluneelta kliseeltä, niin aika kyllä omalta osaltaan parantaa. Tai ainakin saa hieman heltymään. Tietysti asian vakavuus vaikuttaa voiko luottamussuhde palautua koskaan, Joskus tilanne on ollut oikeasti niin paha, ettei luottamusta enää yksinkertaisesti vaan voi rakentaa uudelleen. Se on aina todella surullista. Mutta jos on pienintäkin toivoa, että luottamuksen voi vielä luoda, niin miksi sitä ei sitten yrittäisi rakentaa Saattaa tietysti olla, ettei tämä suhde enää koskaan tule olemaan samanlainen kuin ennen, mutta jos tilanteen saisi edes jotenkin.. hmm... olisiko sana normalisoitua oikea tähän tilanteeseen? Varmaan... Eli jos tilanteen saisi edes hieman normalisoitua, niin miksei sitä yrittäisi? Aina kannattaa yrittää. Jos luottamusta ei saa uudelleen rakennettua, niin voi ainakin todeta, ettei se jäänyt kiinni yrittämisestä.

Mutta, luottamus on erittäin tärkeä osa ihan mitä tahansa suhdetta.Se on mielestäni yksi tärkeimmistä osista ihmisten välisissä suhteissa. Ystävyys, rakkaus, työkaveri.... Missä tahansa. Yritetään pitää luottamus jokaisen suhteen kesken voimakkaana.

"Hei, luotathan?"  -Aladdin-  

=)